Aloitan väittämällä jotain, joka hämmästyttää itseänikin: tavoitteellisuus on aliarvostettua.
On helppoa unohtaa suuret kysymykset, ja keskittyä tuhanteen pienempään. Ei tuota ongelmia ajelehtia, tyytyä, olla tyytyväinen, keskittyä arkipäiväisyyksiin - ruuanlaittoon, työmatkoihin, tentteihin, kuppiloihin, televisiosarjoihin, hiustenpesuun, auringonpaisteeseen, pyykinpesuun, seurapiirielämään - ja sulkea mielestään se suurempi mittakaava. Hetki kerrallaan eläminen ei ole vaikeaa, vaan suorastaan naurettavan helppoa - se, mikä usein unohtuu, on hetkien kokonaisuus.
Ei ole kaksi viikkoa elinaikaa saaneiden yksinoikeus kysyä, mitä sitä oikeastaan haluaakaan tehdä, ennen kuin kuolee. Elänkö sellaista elämää, jollaista todella haluan elää? Mikä minulle on ihan oikeasti tärkeää?
Kauhistuneen ensireaktion jälkeen on hämmentävää huomata, että suurten kysymysten esittäminen, niihin vastaaminen (tai edes niiden olemassaolon huomaaminen) ei olekaan kamalaa, vaan oikeastaan palkitsevaa, puhdistavaa ja keventävää.
Tästä kaikesta on kysymys Before I Die I Want to... -projektissa. Konsepti on yksinkertainen: ihmiseltä kysytään, mitä hän haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Samalla otetaan vastaajasta polaroid-kuva, johon hän kirjoittaa vastauksensa. Vastaajan yhteystiedot otetaan ylos, ja tavoitteen edistymistä seurataan.
Tavoitteen ei edes tarvitse olla erityisen ainutlaatuinen, hohdokas tai jännittävä. Vaikka arkipäiviin hautautuminen on vaarallista, ei tavanomaisuudessa ole mitään vikaa. Oikeastaan ihmiset haluavat suurilta osin samoja asioita. Ja se on aika mukavaa.
