The simple pleasures, always the deepest

Missä kaikki tapahtuu

Juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, joku jossain heittää posliinilautasen lattialle, joku saa ensimmäisen lapsensa, joku myöhästyy bussista ja kiroaa. Joku ostaa kirsikoita torilta, joku menettää elämänsä rakkauden, joku kävelee kadulla ohi ihmisestä josta tulee myöhemmin hänen pelastuksensa. Joku huomaa aurinkoisen kadunpätkän muuttuneen lokkien valtakunnaksi.

Joku kävelee postilaatikolleen ja saa postin sijaan sydämenpysähdyksen, joku kirjoittaa julkaisemattomaksi jäävän maailman hienoimman runon, joku pelaa hiekkakentällä jalkapalloa ilman kenkiä. Joku nostaa märkiä lakanoita pesukoneesta ja huomaa niistä tulleen vaaleanpunaisia, joku näkee parvekkeella talitiaisia ja hymyilee, joku huomaa roskia syövän hevosen ja itkee.

Joku saa ensimmäisen kerran kätensä tytön paidan alle, joku istuu autoon ja päättää jättää perheensä. Joku lukee Decameronen alkusanoja, joku maalaa omakuvaa oranssissa talossa, joku nauraa niin että putoaa lattialle, joku seisoo vuoren laella.

Joku miettii, miten hurja ja absurdi ajatus on 6,8 miljardin elämän ja hetken päällekkäisyys. Ja kirjoittaa.

Miksi ahdistumme ajatuksesta, että asiat tapahtuvat jossain muualla, jossain missä me itse emme ole? Sillä muualla joka tapauksessa tapahtuu, olimme me itse missä tahansa.

Pitäisi yrittää muistaa, että minulle itselleni kaikki tapahtuu juuri tässä, eikä missään muualla.

Kuvat ovat Jon Rafmanin kiehtovasta blogista, joka koostuu Google Street View:n sattumanvaraisesti tallentamista hetkistä.

Tavallisena kylmänä aamuna

Tammikuussa 2007, tavallisena kylmänä aamuna, pahimman aamuruuhkan aikaan, saapui mies viulunsa kanssa Washingtonilaiselle metroasemalle. Hän asettui sisäänkäynnin viereen, nosti viulunsa ja soitti yhteensä 45 minuuttia.

Tänä aikana hänet ohitti noin 2000 ihmistä, useimmat heistä matkalla töihin. Näin soitto huomioitiin:

3 minuuttia:
Soittajan huomasi keski-ikäinen mies, joka hidasti tahtiaan ja pysähtyi muutamaksi sekunniksi ja jatkoi sitten matkaansa.

4 minuuttia:
Viulisti sai ensimmäisen dollarinsa: nainen heitti rahat hattuun pysähtymättä.

6 minuuttia:
Nuori mies pysähtyi kuuntelemaan hetkeksi, vilkaisi kelloaan ja jatkoi kävelyään.

10 minuuttia:
3-vuotias poika pysähtyi viulistin luo, mutta hänen äitinsä veti pojan mukaansa heti. Lapsi pysähtyi uudestaan, äiti vetäisi kovemmin, poika vilkuili viulistia edelleen mutta joutui kävelemään pois. Samankaltaisia tilanteita oli muillakin lapsilla - ja poikkeuksetta jokainen vanhempi pakotti lapsensa jatkamaan matkaa ilman turhia pysähdyksiä.

45 minuuttia:
Muusikko jatkoi soittoaan. Vain 6 ihmistä pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. 20 antoi rahaa, mutta jatkoi matkaansa samaan tahtiin. Yhteensä hattuun kertyi 32 dollaria.

1 tunti:
Viulisti lopetti soittonsa ja hiljaisuus laskeutui metroasemalle. Kukaan ei taputtanut, mitään ei tapahtunut.

Kukaan ei tiennyt, että soittaja oli Joshua Bell, yksi USA:n arvostetuimmista viulisteista. Hän soitti mitä monimutkaisimpia ja vaikeimpia sävellyksiä 3,5 miljoonan arvoisella viululla. Kaksi päivää aikaisemmin Bell oli soittanut loppuunmyydylle katsomolle Bostonissa. Konserttilippu maksoi 100 dollaria.



Jos on mahdollista, että maailman hienoimpia sävellyksiä soittava huippuviulisti jää huomaamatta aamukiireen alle, nousee mieleen vain yksi hämmentävä kysymys: mitä kaikkea muuta meiltä jääkään huomaamatta?

Mihin meillä on näin kiire? Mille uhraamme kykymme nähdä?

Pitäisi hidastaa. Sitten katsoa. Ja viimein nähdä.

Rakkausprojekti

Ennen kuin kuolen

Aloitan väittämällä jotain, joka hämmästyttää itseänikin: tavoitteellisuus on aliarvostettua.

On helppoa unohtaa suuret kysymykset, ja keskittyä tuhanteen pienempään. Ei tuota ongelmia ajelehtia, tyytyä, olla tyytyväinen, keskittyä arkipäiväisyyksiin - ruuanlaittoon, työmatkoihin, tentteihin, kuppiloihin, televisiosarjoihin, hiustenpesuun, auringonpaisteeseen, pyykinpesuun, seurapiirielämään - ja sulkea mielestään se suurempi mittakaava. Hetki kerrallaan eläminen ei ole vaikeaa, vaan suorastaan naurettavan helppoa - se, mikä usein unohtuu, on hetkien kokonaisuus.

Ei ole kaksi viikkoa elinaikaa saaneiden yksinoikeus kysyä, mitä sitä oikeastaan haluaakaan tehdä, ennen kuin kuolee. Elänkö sellaista elämää, jollaista todella haluan elää? Mikä minulle on ihan oikeasti tärkeää?



Kauhistuneen ensireaktion jälkeen on hämmentävää huomata, että suurten kysymysten esittäminen, niihin vastaaminen (tai edes niiden olemassaolon huomaaminen) ei olekaan kamalaa, vaan oikeastaan palkitsevaa, puhdistavaa ja keventävää.

Tästä kaikesta on kysymys Before I Die I Want to... -projektissa. Konsepti on yksinkertainen: ihmiseltä kysytään, mitä hän haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Samalla otetaan vastaajasta polaroid-kuva, johon hän kirjoittaa vastauksensa. Vastaajan yhteystiedot otetaan ylos, ja tavoitteen edistymistä seurataan.


Tavoitteen ei edes tarvitse olla erityisen ainutlaatuinen, hohdokas tai jännittävä. Vaikka arkipäiviin hautautuminen on vaarallista, ei tavanomaisuudessa ole mitään vikaa. Oikeastaan ihmiset haluavat suurilta osin samoja asioita. Ja se on aika mukavaa.

Antaa hyvän kiertää

Henrikistä tuli rikas mies. Hän sai isältään huomattavan perinnön.

Nyt tämä 29-vuotias toimittaja aikoo lahjoittaa 20 000 euroa tuntemattomille.

Tähän hetkeen mennessä Henrik on antanut nuorelle rakennusmiehelle mahdollisuuden käydä autokoulun, kustantanut vähävaraiselle perheelle päivän Linnanmäellä ja ostanut Berliinissä suomalaiselle reilaajalle evästä. Rahaa on jäljellä vielä 18061,5 euroa, mahdollisuuksia rajattomasti.

Koska elämme vuotta 2010, on Henrik perustanut hankkeelleen blogin.

Vaikka suuren summan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen kerralla on jalo teko sekin, on Henrikin näkökulmassa jotain ainutlaatuista. Hän kurkottaa toista ihmistä kohti henkilökohtaisesti, pienimuotoisesti, vailla juhlallisuutta. Kyse ei ole vain rahasummista, vaan vanhanaikaisesta auttamisesta.

Ilman pahvisia jättishekkejä, järjestökoneistoja, feissareita, vuosimaksuja ja gaalailtoja. Silmästä silmään.

Mies beigessä poolopaidassaan

Englannin televisiossa tapahtuu kummia: mystinen mies nimeltään Paul Yarrow näyttää olevan paikalla aina, kun uutisissa kuvataan ulkona suoraa lähetystä.

Kuvausryhmä, ajankohta, paikka ja TV-kanava vaihtelevat, mutta yksi pysyy - Paul Yarrow.



Vakituinen random!

Ja vielä keskellä tietä

Katutaide on edelleenkin huippua!



Se on se näkökulma.

Oman elämänsä Amélie

Katutaiteilija ja valokuvaaja Katie Sokoler (N.Y) osaa tehdä taikoja.

Hän muuttaa ihan pikkuriikkisillä asioilla arkisen puurtokaupungin joksikin muuksi!

Katie on taikonut keinuvia pikkuihmisiä betoniin,

pacman-pelin keskelle jalkakäytävää,

saanut vanhat vesiputket sylkemään sydämiä,

näyttänyt, mitä varjot oikeasti tekevät,

...ja paljastanut ohikulkijoiden ajatukset!

kuvat: Katie Sokoler

Kaikkeen tähän taikuuteen Katie Sokoler tarvitsee vain paperia, sakset, teippiä ja kameran - ja blogin, jotta muutkin kuin kaupungin asukkaat näkevät, mitä katutaiteilija seuraavaksi keksii. Äärimmäisen kivajuttu.

"Live your life on the tightrope"

Jokainen on ainutlaatuinen. Philippe Petit on ainutlaatuinen.

Ranskalaismiehellä on sellainen elämänvoima, että mahanpohjassa tuntuu. Petit'n viehätys ei kuitenkaan perustu vain hänen olemukselleen, vaan myös sille, mitä tapahtui vuonna 1974.

Tuolloin vielä nuorella nuorallakävelijällä oli hurja unelma: kävellä maailman korkeimpien rakennusten välillä nuoralla, suurkaupungin yllä. Ilman turvaverkkoa. Kaupunki oli New York, ja rakennukset World Trade Centerin tornit.

Seurasi kahdeksan kuukauden huolellinen valmistelu. Tehtävä ei ollut yksinkertainen - oli livahdettava WTC:n vartijoiden ohi, ripustettava vaijeri tornista toiseen ja saatava se kestämään tuulen ja rakennusten keinumisen. Rikostovereinaan hänellä oli läheisiä ystäviä.

7. elokuuta 1974 kaikki oli valmista. Yön aikana vaijeri oli saatu paikoilleen, ja aamuseitsemältä Petit otti ensimmäiset askeleensa 400 metrin korkeudessa kaupungin yllä.



Eikä hän pelkästään kävellyt. Hän istui, makoili, puhui yllään lennelleille lokeille, kumarsi polvistuen. Alas kerääntyi ihmisjoukko seuraamaan tätä unenomaista näkyä - itse Petit kuitenkin eli suurinta hetkeään, yksin korkeuksissa, valkeneva aamu taustanaan, kuoleman yläpuolella.



45 minuutin jälkeen poliisi pakotti Petit'n nousemaan pelastushelikopteriin.

James Marsh teki Petit'n kävelystä erinomaisen dokumenttielokuvan Man on Wire (2008). Dokumentti on väkevä ja vakuuttava kuvaus unelmasta, pakkomielteestä ja intohimosta.

Se kertoo, miten monella tapaa voi maailmaa katsella. Miten hetki voi olla ihmistä suurempi, ihminen itseään suurempi. Uskallus, kapina, itsensä haastaminen, johdonmukainen pyrkimys nähdä asiat toisin - siinä on ihmisen matkalippu nuoralle, Philippe Petit'n viereen.

"To me, it's really so simple, that life should be lived on the edge. You have to exercise rebellion. To refuse to tape yourself to the rules, to refuse your own success, to refuse to repeat yourself, to see every day, every year, every idea as a true challenge. Then you will live your life on the tightrope."
- Philippe Petit

Mitä olisikaan voinut olla

"We both purchased owl statues today. You are the classy looking dame in a red dress. I am the mustachioed gentleman. I think we should meet up and discuss further wildlife decor."

Niin kuin muurahaispesän, myös katujen ja kaupunkien pysäyttämätön hurina koostuu toisilleen tuntemattomien rutinoiduista liikkeistä. Jokainen on menossa omaan suuntaansa, jokaisella on oma reittinsä. Vilinässä on kuitenkin välähdyksenomaisia hidastuksia: aina joskus kaksi tuntematonta kohtaa ohimenevässä hetkessä, hetkessä joka on kahdenvälinen ja intiimi, mutta yhtä nopeasti jo mennyt.

Seitinohut hetki voi olla katseenvaihto junassa, auttava ele, ohimenevä kohtaaminen väkijoukossa, tai ehkä vain nopea välähdys toisesta ihmisestä kadulla. Joskus kokemus voi jäädä vain yksipuoliseksi; ujous ajaa yli tahdon sanoa "hei". Hetki syöpyy muistiin koko loppuelämäksi - mutta kuten elokuvissa, ei sen seurauksena ole suurta rakkaustarinaa. Vain ajatus siitä, mitä olisikaan voinut olla.

Oman hetkeni koin Roomassa, täydellisen täyteen ahdatussa metrovaunussa ruuhka-aikaan. Rupattelin ystäväni kanssa suomeksi, kun selkääni vasten liiskaantunut poika pyysi anteeksi nojaamistaan minuun. Vastasin hänelle englanniksi, kunnes ystäväni huomautti pojan olevan suomalainen. Nauroimme, kun samassa olimmekin jo asemalla - vaunun ovet avautuivat ja ihmisjoukko repi pojan erilleen meistä. En nähnyt häntä enää koskaan.

Menettyjä yhteyksiä (ja mahdollisuuksia) etsitään uudelleen jopa lehtien palstoilla. Näitä "missed connections" -ilmoituksia kuvittaja Sophie Blackall käyttää taiteensa lähdemateriaalina, ja julkaisee kuvat blogissaan. Blogin kautta on ehkä joku menetetty yhteys löydettykin uudestaan. Toiveikkaat, toivottomat, hauskat, omituiset, surulliset ja runolliset kuvat tavoittavat kohtaamisten haurauden. Hienovaraisesti ne kysyvät: entä jos jokaiseen hetkeen sisältyy menetetty mahdollisuus?

Yritys kurkottaa kohti tuntematonta (ihmistä) vaatii rohkeutta. Kuinka monta polkua ihmisellä on varaa jättää tarkastamatta?

Kuvittajalta tuskin loppuu lähdemateriaali koskaan.

"You had pink fingernails and got on the Q train at Atlantic (if not Dekalb). I felt an irrational desire to invite you out to dinner. I found you stunningly beautiful, but you'll probably never know. I think you changed trains at Times Square and I watched as you stepped between closing doors and disappeared. If for some reason you check this, It'd be nice to hear from you. Either way, I hope you're well"

"cursive, on leaving, stepped on my foot. wish i could have stricken up a conversation"

kuvat: Sophie Blackall

Nauraa tuntemattomien kanssa

Improv Everywhere -ryhmä on asettanut itselleen ihailtavan tehtävän: aiheuttaa julkisella paikalla positiivista kaaosta ja iloa. Heidän viimeisin tempauksensa oli siirtää kohtaus Star Warsista New Yorkin metroon.



Sokean arkirutiinin rikkominen, julkisen tilan uudelleennäkeminen, toisilleen tuntemattomien ihmisten keskinäinen nauru ja kollektiivinen ihmettely on aika kivajuttu.