Missä kaikki tapahtuu

Juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, joku jossain heittää posliinilautasen lattialle, joku saa ensimmäisen lapsensa, joku myöhästyy bussista ja kiroaa. Joku ostaa kirsikoita torilta, joku menettää elämänsä rakkauden, joku kävelee kadulla ohi ihmisestä josta tulee myöhemmin hänen pelastuksensa. Joku huomaa aurinkoisen kadunpätkän muuttuneen lokkien valtakunnaksi.

Joku kävelee postilaatikolleen ja saa postin sijaan sydämenpysähdyksen, joku kirjoittaa julkaisemattomaksi jäävän maailman hienoimman runon, joku pelaa hiekkakentällä jalkapalloa ilman kenkiä. Joku nostaa märkiä lakanoita pesukoneesta ja huomaa niistä tulleen vaaleanpunaisia, joku näkee parvekkeella talitiaisia ja hymyilee, joku huomaa roskia syövän hevosen ja itkee.

Joku saa ensimmäisen kerran kätensä tytön paidan alle, joku istuu autoon ja päättää jättää perheensä. Joku lukee Decameronen alkusanoja, joku maalaa omakuvaa oranssissa talossa, joku nauraa niin että putoaa lattialle, joku seisoo vuoren laella.

Joku miettii, miten hurja ja absurdi ajatus on 6,8 miljardin elämän ja hetken päällekkäisyys. Ja kirjoittaa.

Miksi ahdistumme ajatuksesta, että asiat tapahtuvat jossain muualla, jossain missä me itse emme ole? Sillä muualla joka tapauksessa tapahtuu, olimme me itse missä tahansa.

Pitäisi yrittää muistaa, että minulle itselleni kaikki tapahtuu juuri tässä, eikä missään muualla.

Kuvat ovat Jon Rafmanin kiehtovasta blogista, joka koostuu Google Street View:n sattumanvaraisesti tallentamista hetkistä.

Tavallisena kylmänä aamuna

Tammikuussa 2007, tavallisena kylmänä aamuna, pahimman aamuruuhkan aikaan, saapui mies viulunsa kanssa Washingtonilaiselle metroasemalle. Hän asettui sisäänkäynnin viereen, nosti viulunsa ja soitti yhteensä 45 minuuttia.

Tänä aikana hänet ohitti noin 2000 ihmistä, useimmat heistä matkalla töihin. Näin soitto huomioitiin:

3 minuuttia:
Soittajan huomasi keski-ikäinen mies, joka hidasti tahtiaan ja pysähtyi muutamaksi sekunniksi ja jatkoi sitten matkaansa.

4 minuuttia:
Viulisti sai ensimmäisen dollarinsa: nainen heitti rahat hattuun pysähtymättä.

6 minuuttia:
Nuori mies pysähtyi kuuntelemaan hetkeksi, vilkaisi kelloaan ja jatkoi kävelyään.

10 minuuttia:
3-vuotias poika pysähtyi viulistin luo, mutta hänen äitinsä veti pojan mukaansa heti. Lapsi pysähtyi uudestaan, äiti vetäisi kovemmin, poika vilkuili viulistia edelleen mutta joutui kävelemään pois. Samankaltaisia tilanteita oli muillakin lapsilla - ja poikkeuksetta jokainen vanhempi pakotti lapsensa jatkamaan matkaa ilman turhia pysähdyksiä.

45 minuuttia:
Muusikko jatkoi soittoaan. Vain 6 ihmistä pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. 20 antoi rahaa, mutta jatkoi matkaansa samaan tahtiin. Yhteensä hattuun kertyi 32 dollaria.

1 tunti:
Viulisti lopetti soittonsa ja hiljaisuus laskeutui metroasemalle. Kukaan ei taputtanut, mitään ei tapahtunut.

Kukaan ei tiennyt, että soittaja oli Joshua Bell, yksi USA:n arvostetuimmista viulisteista. Hän soitti mitä monimutkaisimpia ja vaikeimpia sävellyksiä 3,5 miljoonan arvoisella viululla. Kaksi päivää aikaisemmin Bell oli soittanut loppuunmyydylle katsomolle Bostonissa. Konserttilippu maksoi 100 dollaria.



Jos on mahdollista, että maailman hienoimpia sävellyksiä soittava huippuviulisti jää huomaamatta aamukiireen alle, nousee mieleen vain yksi hämmentävä kysymys: mitä kaikkea muuta meiltä jääkään huomaamatta?

Mihin meillä on näin kiire? Mille uhraamme kykymme nähdä?

Pitäisi hidastaa. Sitten katsoa. Ja viimein nähdä.