Tavallisena kylmänä aamuna

Tammikuussa 2007, tavallisena kylmänä aamuna, pahimman aamuruuhkan aikaan, saapui mies viulunsa kanssa Washingtonilaiselle metroasemalle. Hän asettui sisäänkäynnin viereen, nosti viulunsa ja soitti yhteensä 45 minuuttia.

Tänä aikana hänet ohitti noin 2000 ihmistä, useimmat heistä matkalla töihin. Näin soitto huomioitiin:

3 minuuttia:
Soittajan huomasi keski-ikäinen mies, joka hidasti tahtiaan ja pysähtyi muutamaksi sekunniksi ja jatkoi sitten matkaansa.

4 minuuttia:
Viulisti sai ensimmäisen dollarinsa: nainen heitti rahat hattuun pysähtymättä.

6 minuuttia:
Nuori mies pysähtyi kuuntelemaan hetkeksi, vilkaisi kelloaan ja jatkoi kävelyään.

10 minuuttia:
3-vuotias poika pysähtyi viulistin luo, mutta hänen äitinsä veti pojan mukaansa heti. Lapsi pysähtyi uudestaan, äiti vetäisi kovemmin, poika vilkuili viulistia edelleen mutta joutui kävelemään pois. Samankaltaisia tilanteita oli muillakin lapsilla - ja poikkeuksetta jokainen vanhempi pakotti lapsensa jatkamaan matkaa ilman turhia pysähdyksiä.

45 minuuttia:
Muusikko jatkoi soittoaan. Vain 6 ihmistä pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. 20 antoi rahaa, mutta jatkoi matkaansa samaan tahtiin. Yhteensä hattuun kertyi 32 dollaria.

1 tunti:
Viulisti lopetti soittonsa ja hiljaisuus laskeutui metroasemalle. Kukaan ei taputtanut, mitään ei tapahtunut.

Kukaan ei tiennyt, että soittaja oli Joshua Bell, yksi USA:n arvostetuimmista viulisteista. Hän soitti mitä monimutkaisimpia ja vaikeimpia sävellyksiä 3,5 miljoonan arvoisella viululla. Kaksi päivää aikaisemmin Bell oli soittanut loppuunmyydylle katsomolle Bostonissa. Konserttilippu maksoi 100 dollaria.



Jos on mahdollista, että maailman hienoimpia sävellyksiä soittava huippuviulisti jää huomaamatta aamukiireen alle, nousee mieleen vain yksi hämmentävä kysymys: mitä kaikkea muuta meiltä jääkään huomaamatta?

Mihin meillä on näin kiire? Mille uhraamme kykymme nähdä?

Pitäisi hidastaa. Sitten katsoa. Ja viimein nähdä.