The simple pleasures, always the deepest

Missä kaikki tapahtuu

Juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, joku jossain heittää posliinilautasen lattialle, joku saa ensimmäisen lapsensa, joku myöhästyy bussista ja kiroaa. Joku ostaa kirsikoita torilta, joku menettää elämänsä rakkauden, joku kävelee kadulla ohi ihmisestä josta tulee myöhemmin hänen pelastuksensa. Joku huomaa aurinkoisen kadunpätkän muuttuneen lokkien valtakunnaksi.

Joku kävelee postilaatikolleen ja saa postin sijaan sydämenpysähdyksen, joku kirjoittaa julkaisemattomaksi jäävän maailman hienoimman runon, joku pelaa hiekkakentällä jalkapalloa ilman kenkiä. Joku nostaa märkiä lakanoita pesukoneesta ja huomaa niistä tulleen vaaleanpunaisia, joku näkee parvekkeella talitiaisia ja hymyilee, joku huomaa roskia syövän hevosen ja itkee.

Joku saa ensimmäisen kerran kätensä tytön paidan alle, joku istuu autoon ja päättää jättää perheensä. Joku lukee Decameronen alkusanoja, joku maalaa omakuvaa oranssissa talossa, joku nauraa niin että putoaa lattialle, joku seisoo vuoren laella.

Joku miettii, miten hurja ja absurdi ajatus on 6,8 miljardin elämän ja hetken päällekkäisyys. Ja kirjoittaa.

Miksi ahdistumme ajatuksesta, että asiat tapahtuvat jossain muualla, jossain missä me itse emme ole? Sillä muualla joka tapauksessa tapahtuu, olimme me itse missä tahansa.

Pitäisi yrittää muistaa, että minulle itselleni kaikki tapahtuu juuri tässä, eikä missään muualla.

Kuvat ovat Jon Rafmanin kiehtovasta blogista, joka koostuu Google Street View:n sattumanvaraisesti tallentamista hetkistä.

Tavallisena kylmänä aamuna

Tammikuussa 2007, tavallisena kylmänä aamuna, pahimman aamuruuhkan aikaan, saapui mies viulunsa kanssa Washingtonilaiselle metroasemalle. Hän asettui sisäänkäynnin viereen, nosti viulunsa ja soitti yhteensä 45 minuuttia.

Tänä aikana hänet ohitti noin 2000 ihmistä, useimmat heistä matkalla töihin. Näin soitto huomioitiin:

3 minuuttia:
Soittajan huomasi keski-ikäinen mies, joka hidasti tahtiaan ja pysähtyi muutamaksi sekunniksi ja jatkoi sitten matkaansa.

4 minuuttia:
Viulisti sai ensimmäisen dollarinsa: nainen heitti rahat hattuun pysähtymättä.

6 minuuttia:
Nuori mies pysähtyi kuuntelemaan hetkeksi, vilkaisi kelloaan ja jatkoi kävelyään.

10 minuuttia:
3-vuotias poika pysähtyi viulistin luo, mutta hänen äitinsä veti pojan mukaansa heti. Lapsi pysähtyi uudestaan, äiti vetäisi kovemmin, poika vilkuili viulistia edelleen mutta joutui kävelemään pois. Samankaltaisia tilanteita oli muillakin lapsilla - ja poikkeuksetta jokainen vanhempi pakotti lapsensa jatkamaan matkaa ilman turhia pysähdyksiä.

45 minuuttia:
Muusikko jatkoi soittoaan. Vain 6 ihmistä pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. 20 antoi rahaa, mutta jatkoi matkaansa samaan tahtiin. Yhteensä hattuun kertyi 32 dollaria.

1 tunti:
Viulisti lopetti soittonsa ja hiljaisuus laskeutui metroasemalle. Kukaan ei taputtanut, mitään ei tapahtunut.

Kukaan ei tiennyt, että soittaja oli Joshua Bell, yksi USA:n arvostetuimmista viulisteista. Hän soitti mitä monimutkaisimpia ja vaikeimpia sävellyksiä 3,5 miljoonan arvoisella viululla. Kaksi päivää aikaisemmin Bell oli soittanut loppuunmyydylle katsomolle Bostonissa. Konserttilippu maksoi 100 dollaria.



Jos on mahdollista, että maailman hienoimpia sävellyksiä soittava huippuviulisti jää huomaamatta aamukiireen alle, nousee mieleen vain yksi hämmentävä kysymys: mitä kaikkea muuta meiltä jääkään huomaamatta?

Mihin meillä on näin kiire? Mille uhraamme kykymme nähdä?

Pitäisi hidastaa. Sitten katsoa. Ja viimein nähdä.

Rakkausprojekti

Ennen kuin kuolen

Aloitan väittämällä jotain, joka hämmästyttää itseänikin: tavoitteellisuus on aliarvostettua.

On helppoa unohtaa suuret kysymykset, ja keskittyä tuhanteen pienempään. Ei tuota ongelmia ajelehtia, tyytyä, olla tyytyväinen, keskittyä arkipäiväisyyksiin - ruuanlaittoon, työmatkoihin, tentteihin, kuppiloihin, televisiosarjoihin, hiustenpesuun, auringonpaisteeseen, pyykinpesuun, seurapiirielämään - ja sulkea mielestään se suurempi mittakaava. Hetki kerrallaan eläminen ei ole vaikeaa, vaan suorastaan naurettavan helppoa - se, mikä usein unohtuu, on hetkien kokonaisuus.

Ei ole kaksi viikkoa elinaikaa saaneiden yksinoikeus kysyä, mitä sitä oikeastaan haluaakaan tehdä, ennen kuin kuolee. Elänkö sellaista elämää, jollaista todella haluan elää? Mikä minulle on ihan oikeasti tärkeää?



Kauhistuneen ensireaktion jälkeen on hämmentävää huomata, että suurten kysymysten esittäminen, niihin vastaaminen (tai edes niiden olemassaolon huomaaminen) ei olekaan kamalaa, vaan oikeastaan palkitsevaa, puhdistavaa ja keventävää.

Tästä kaikesta on kysymys Before I Die I Want to... -projektissa. Konsepti on yksinkertainen: ihmiseltä kysytään, mitä hän haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Samalla otetaan vastaajasta polaroid-kuva, johon hän kirjoittaa vastauksensa. Vastaajan yhteystiedot otetaan ylos, ja tavoitteen edistymistä seurataan.


Tavoitteen ei edes tarvitse olla erityisen ainutlaatuinen, hohdokas tai jännittävä. Vaikka arkipäiviin hautautuminen on vaarallista, ei tavanomaisuudessa ole mitään vikaa. Oikeastaan ihmiset haluavat suurilta osin samoja asioita. Ja se on aika mukavaa.

Antaa hyvän kiertää

Henrikistä tuli rikas mies. Hän sai isältään huomattavan perinnön.

Nyt tämä 29-vuotias toimittaja aikoo lahjoittaa 20 000 euroa tuntemattomille.

Tähän hetkeen mennessä Henrik on antanut nuorelle rakennusmiehelle mahdollisuuden käydä autokoulun, kustantanut vähävaraiselle perheelle päivän Linnanmäellä ja ostanut Berliinissä suomalaiselle reilaajalle evästä. Rahaa on jäljellä vielä 18061,5 euroa, mahdollisuuksia rajattomasti.

Koska elämme vuotta 2010, on Henrik perustanut hankkeelleen blogin.

Vaikka suuren summan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen kerralla on jalo teko sekin, on Henrikin näkökulmassa jotain ainutlaatuista. Hän kurkottaa toista ihmistä kohti henkilökohtaisesti, pienimuotoisesti, vailla juhlallisuutta. Kyse ei ole vain rahasummista, vaan vanhanaikaisesta auttamisesta.

Ilman pahvisia jättishekkejä, järjestökoneistoja, feissareita, vuosimaksuja ja gaalailtoja. Silmästä silmään.

Mies beigessä poolopaidassaan

Englannin televisiossa tapahtuu kummia: mystinen mies nimeltään Paul Yarrow näyttää olevan paikalla aina, kun uutisissa kuvataan ulkona suoraa lähetystä.

Kuvausryhmä, ajankohta, paikka ja TV-kanava vaihtelevat, mutta yksi pysyy - Paul Yarrow.



Vakituinen random!